Aloin miettiä perhemyönteisyyttä ensimmäisen kerran kunnolla edellisessä työpaikassani, jossa monella kollegalla oli lapsia. Mietin sitä, millä keinoilla työpaikan toiminnot voisivat tukea perhe-elämää ja sitä, että työn ja perhe-elämän yhteensovittamista ei koettaisi kuormittavana. Pohdin myös sitä, mitä perhemyönteisyys oikeastaan on ja mielestäni se pitää käsittää laajasti eikä se koske vain työntekijöitä, joilla on pieniä lapsia.
Työelämä yleisesti kaipaa edelleen ja ennen kaikkea asennemuutosta. Perhe-elämä ja perhemyönteisyys ovat ristiriitaisia asioita: toisaalta asioita ei haluta jakaa, mutta toisaalta jonkinlainen perhe-elämä on osa meidän kaikkien elämää. Perhesuhteista kysyminen työhaastattelussa on laitonta, mutta toisaalta organisaatioilta odotetaan myönteistä suhtautumista. Mielestäni on erittäin kaksinaismoralistista esimerkiksi valtion ja lainsäätäjien suulla vaatia "synnytystalkoita", kun työelämä ei sitten kuitenkaan siihen kannusta tai sitä tue.
Ei ole kovinkaan montaa viikkoa siitä, kun minulta viimeksi kysyttiin työhaastattelussa onko minulla pieniä lapsia. Sen lisäksi, että kysymys on laiton, se on myös tungetteleva ja epäkohtelias. On täysin eri asia keskustella omasta perhe-elämästään tuttujen kollegoiden kanssa kuin tuntemattomien tai puolituttujen kanssa.
Haluan itse ajatella perhemyönteisyyden kokonaisuutena. Ensimmäinen ajatus on se, että se koskee työntekijöitä, joilla on pieniä lapsia ja jotka elävät ns. ydinperhe-elämää. Se on kuitenkin myös sitä, että huomioidaan ne, joilla on esimerkiksi iäkkäitä vanhempia tai muita omaisia huolehdittavana, ja myös monimuotoiset perheet. Yksin asuvalla, sinkkuelämää viettävälläkin luultavasti on perhe, eikä häntä voi syrjiä esimerkiksi kesälomien ajankohdista päätettäessä.
Todella monet meistä työssäkäyvistä, keski-ikäisistä elää ruuhkavuosia, jossa vastuuta pitää ottaa toisaalta omista lapsista, mutta myös ikääntyvistä vanhemmistaan ja niiden lisäksi pitää olla ahkera työntekijä ja hyvä puoliso.
Jos työelämä ei ole perhemyönteinen, tuon kaiken edellä mainitun yhteensovittaminen on mahdotonta ja aiheuttaa lopulta ahdistusta, masennnusta ja uupumista. Ihminen ei ole kone.
Suomen työelämä on asenteiltaan joustamaton. Esimerkiksi ruuhkavuosiin mainiosti sopiva osa-aikatyö ja muut työajan joustot ovat harvinaisia ja lasten päivähoitoa on kovin vaikea järjestää joustavasti. Suurimman osan oletetaan edelleen työskentelevän agraariajan mukaisilla työajoilla, joka päivä samalla tavalla.
Toisaalta, lakia ja sääntöjä tunteva huomaa, että työelämään on joustoja tarjolla, tosin suurin osa - ellei kaikki - koskee pienten lasten vanhempia.
Nekään eivät siis aina riitä, eivätkä sovi kaikille. Jos perheessä ei ole pieniä lapsia, mutta olisi huolehdittava iäkkäistä vanhemmista, siihen ei juuri joustoja ole tarjolla. Paitsi jos organisaatiossa ajatellaan inhimillisesti. Se, että työntekijä käy kesken työpäivän viemässä iäkkään omaisensa lääkäriin aivan samalla tavalla kuin joku toinen vie pienen lapsensa neuvolaan, tuskin on pitkässä juoksussa keneltäkään pois.
Työelämä on kokonaisuus, joka pitäisi yhteiskunnan odotusten mukaan kestää valmistumisen jälkeen n. 40-45 vuotta. Siihen ajanjaksoon mahtuu ihmisillä iloja ja suruja, syntymää ja kuolemaa. Koska ihminen ei ole kone, elämänmuutokset näkyvät väistämättä myös työpaikoilla. Osa elämänmuutoksista tuo lisää energiaa ja innovatiivisuutta työhön, osa voi lamaannuttaa. On kaikkien etu, että työpaikoilla huomioidaan erilaiset elämäntilanteet ja yksilölliset tarpeet.
Periaatteelliset linjaukset ovat tietysti henkilöstöstrategisia linjauksia, mutta myös pienemmässä organisaatiossa asioita voidaan pohtia ja kirjata toimintamalleja. Hyvä tapa aloittaa on esimerkiksi asian ympäriltä pidetty workshop.
Ja joko vihdoin luovuttaisiin ajatuksesta, että vanhemmuus koskee vain äitejä eli naispuolisia työntekijöitä? Lapsellamme on hyvin omistautuva isäkin ja se mahdollistaa sen, että minäkin voin tehdä töitä. Kuka olisi arvannut. 2020-luvulla.