Viittasin jo viime viikon tekstissäni siihen, että muistan joskus törmänneeni tilastoon, jonka mukaan työuupumusdiagnooseja tehdään eniten kesälomien päättymisen aikaan. Samoin irtisanoutumisia tapahtuu eniten silloin. En enää löytänyt lähdettä, mutta asia on helppo uskoa, kun vähän googlettaa.
Työuupumuksen voi nimittäin huomata itse vasta kesälomalla, kun vauhti hetkeksi hiljenee ja etenkin, kun loman loppu lähenee ja töihin paluu alkaa ahdistaa. Työuupumuksen merkkinä voinee pitää myös sitä, jos viikonloppuisin sunnuntai toistuvasti menee ahdistuksen kourissa tulevaa työviikkoa miettiessä.
Työuupumukseen ei auta kesäloma eikä viikonloppu. Pitkäkään sairasloma ei auta, ellei työuupumuksen syihin puututa samalla. Työuupumukseen ei voi nimetä vain yhtä syytä, joskin juurisyihin mentäessä syyt tiivistyvät kuitenkin kehnoon johtamiseen. Syy on harvoin yksittäisen johtajan tekemiset tai tekemättä jättämiset vaan syy on organisaation johtamiskulttuurissa sekä piintyneiseissä tavoissa yleisesti esimerkiksi suomalaisessa johtamiskulttuurissa. Kyse on siitä, miten asioita ja ihmisiä johdetaan ja kohdellaan, miten puututaan epäkohtiin ja konflikteihin.
Työuupumus voi osua kenen tahansa kohdalle. Ja mikä tärkeintä, myös mielekäs työ voi uuvuttaa, jos siitä ei muista pitää taukoa tai johtaminen on huonoa. Työuupumuksesta ei pidä potea syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa, eikä se ole heikkouden merkki.
Työuupumus on yksilön inhimillinen tragedia. Sen lisäksi se on organisaatioiden tuottavuuden ongelma ja kansantaloudellinen ongelma. Jos ihmiset eivät jaksa olla työelämässä, ei yrityksillä ole työntekijöitä eikä valtiolla verotuloja ja sen lisäksi vielä on maksettavanaan terveyteen liittyvät kulut niistä, jotka eivät jaksa työelämässä. Työpahoinvoinnin hinta on jopa 30 miljardia euroa vuodessa (Seeck 2012, 304).
Emilia Kujala kirjoittaa työuupumuksesta kattavasti kolumnissaan. Hän paneutuu samoihin asioihin, mitä itsekin olen pohtinut. Kuten jo mainitsin, työuupumusta ei paranna pitkäkään sairasloma, ellei syihin puututa. Työuupumus on sen mittakaavan kansallinen ongelma ja tragedia, että näkisin mieluusti myös lainsäätäjien asettuvan puolustamaan inhimillisempää työelämää.
Miksi työelämään tulevan sukupolven pitäisi kestää, jaksaa ja hyväksyä sellainen johtamiskulttuuri, jota eivät kestä nykyisinkään työelämässä olevat? Miksi työntekijöiden pitäisi muuttua jaksaakseen paremmin? Miksi työuupumuksesta syyllistetään uupujaa eikä uupujan työpaikkaa? Syyhän on kuitenkin siellä organisaatiossa, ei työntekijässä. Jos ihmisiä toistuvasti jää sairaslomalle, irtisanoutuu tai jopa vaihtaa alaa työuupumuksen vuoksi, eikö organisaatioiden silloin pitäisi muuttaa toimintatapojaan?
Kärjistän tietoisesti. En tietenkään syytä yksittäisiä organisaatioita kaikista työuupumustapauksista. Syytän opittuja toimintamalleja, vanhentuneita oppeja ja kaavoihin kangistumista.
Koska työuupumus on niin valtava kansallinen ongelma, koko yhteiskunnan pitäisi jo ymmärtää se, että vain muuttamalla työelämää inhimillisemmäksi, voidaan varmistaa se, että ihmiset jaksavat ja haluavat olla työelämässä eläkeikäänsä saakka. Kansantalouden ja yksittäisten ihmisten vuoksi se on välttämätöntä.